Santtu Aarnipuro & Fifill fra Kievari, T1
Mun ponini oli koko mestaruuskisojen rumin, siitä ei ollut epäilystäkään.
Istuin jäykkänä Fifin selässä ja oloni tuntui lähinnä tien viereen pudotetulta betoniporsaalta. Minne vain katsoikaan, ohi pyyhälsi upeita, ihan todellisia kilpahevosia hulmuavine harjoineen ja tuliterä varusteet niskassa. Minuutti minuutilta alkoi käymään piinallisen selväksi, että me ei Fifin kanssa kyllä todellakaan kuultu sinne.
Tiputin katseeni väenpaljoudesta ponini niskaan - siihen, josta sojotti ehkä kolme jouhenpätkää ja jokainen eri ilmansuuntiin. Fifin harja, tai ennemminkin se sen harjamarto, koska harjaa ei ollut nimeksikään, oli melkein koko matkalta kovaa, käppyräistä takkua, joka lähti irti kun vähän sormilla veti. Harjamarto itsessään ei sentään, luojan kiitos, enää ollut pelkkää vereslihaa, vaan nyt siihen oli kasvanut paksua, tummaa rupea, jota mä sitten kuuliaisesti rasvailin ja pesin että se pysyisi pehmeänä ja ehkä, ehkä vielä joskus siihen kasvaisi tukka uudelleen.
Ihan kamalaa. Mitähän mä oikein ajattelin kun osallistuin koko kisoihin? Ihan oikeasti, siis islanninhevosten mestaruudet! Me opittiin Fifin kanssa tölttäämään puhtaasti vasta joku vuosi sitten, eikä olla kesällä harjoiteltu juuri ollenkaan. Sitäkään vähää ei oltaisi voitu jos kotona ei olisi maneesia minne mennä ötököitä edes hetkeksi karkuun. Mutta sitten on usein ollut niin kuuma ettei maneesissakaan ole voinut olla, ainakaan ovet kiinni. Tuntui jotenkin väärältä istua siinä käytettynä ostetun satulan päällä, valkoiset housut jalassa ja selkä ja kämmenet ihan hiestä märkänä.
Meidän ohi ratsasti kaksi ratsukkoa jotka juttelivat keskenään. He kumminkin lopettivat puhumisen hetkeksi tervehtiäkseen mua, ennen kuin jatkoivat matkaansa. Jostain syystä se helpotti mun oloani aika paljon. Kaikki kilometrin säteellä takuulla näkivät, ettei Fifi ollut mikään kilpahevonen, tai etten mä ainakaan ollut mikään kilparatsastaja. Miten Sonja ja Marshall saivatkin sen näyttämään niin helpolta? Kaikki myös varmasti näkivät, miten Fifin karvapeite oli epätasaista sieltä täältä, ja loputtomalta tuntuneesta harjauksesta huolimatta en ollut saanut sen pörröiseksi hangattua häntää siistiksi. Voiko epäsiisteydestä saada miinuspisteitä?
Mutta silti, kukaan ei ollut sanonut asiasta mitään, eikä kukaan näyttänyt edes mitenkään paheksuvalta. Vaikka sitähän mun valmentaja Jossu olikin sanonut, että issikkapiireissä kaikki on tosi kivoja. Se oli oikeasti tosi helpottavaa huomata. Siksi kai mä onnistuin havahtumaan mun ajatuksistani niin, että suoristin ryhtini ja keräsin vähän ohjia tuntumalle. Fifi tuntui heti valpastuvan myös, vaikka hetki sitten se oli nuokkunut pää alhaalla ja silmät varmaan kiinni lerppuen, juuri välittämättä ympärillään pyörivästä väenpaljoudesta. Kai sen olo oli kotoisa niin monen muun issikan kanssa ettei se edes ymmärtänyt jännittää. Mä jännitin kyllä senkin puolesta.
Kun pyysin Fifin liikkeelle, se lähti reippaasti mutta letkeästi kävelemään. Pahinta oli takuulla odottaminen että oma suoritus alkaisi. Tai ei, se oli sittenkin matka collecting ringistä kohti rataa, koska siinä konkretisoitui se, että me ihan todella oltiin menossa kisaamaan - kaikkien näiden ihmisten nenien eteen. Sekunnin ajan mun teki mieli hypätä selästä alas ja pinkoa karkuun niin nopeasti kuin mahdollista, mutta.. Tai siihen on oikeastaan kaksi syytä, miksi en tehnyt niin. Ensimmäinen on se, että Fifi tuntui niin varmalta ja rennolta mun allani, että mun oli vaan niin helppoa luottaa siihen. Ja toinen oli se, kun näin väkijoukosta käden nousevan ilmaan ja heiluvan vimmatusti. Jossun vieressä seisoi iskä, joka oli sitten kuitenkin ehtinyt paikalle. Mua alkoi hymyilyttää, mutta en uskaltanut heiluttaa takaisin. Me oltiin kuitenkin jo ihan pian pääsemässä radalle.
Kaikesta huolimatta - Fifin pahasta kesäihottumasta, treenien puutteesta, siitä että mä olisin mieluummin halunnut kisata T8:ssa… Ei se sitten kuitenkaan tuntunut ollenkaan niin kamalalta. Fifin töltätessä iloisesti ja tasaisesti eteenpäin, mäkin uskalsin viimein rentoutua satulaan. Olihan se nyt oikeasti tosi siistiä, että me oltiin kisaamassa ihan oikeissa islanninhevosten mestaruuksissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti